(05.02.2012 – 21:27)
Ne olivat elämäni ihanimmat, toki myös kovin jännittävät yhdeksän kuukautta.
Oli ihana seurata vatsan kasvua, joka tuntui kasvavan vain tuohon eteen. Takaapäin näytin siltä kuin en olisi ollut ollenkaan raskaana.
Minulla ei ollut pahoinvointia ja vointini muutenkin raskauden aikana oli hyvä, lukuun ottamatta issiasta mikä rupesi vaivaamaan siinä puolessa välissä raskautta.
Pidin tärkeänä, että meillä kaikilla olisi sama sukunimi, joten päätimme mennä naimisiin. Nythän meillä oli kunnon syy siihen!
Niin kamalalta kuin se kuulostaakin yksi syy miksi en halunnut perinteisiä häitä oli se, että niistä olisi muodostunut ”häät helvetistä”, jos sekä äitini (joka myös kärsii alkoholismista) ja isäni olisivat olleet siellä samaan aikaan. Nyt meillä oli yhdet vähän erikoisemmat häät ystäville ja kavereille, ja perinteisemmät kotihäät sukulaisille. Tosin kuten arvasin äitini onnistui pilaamaan ne juomalla liikaa.
Mutta koska rakastan äitiäni, annoin anteeksi ja lupasin itselleni, ettei minun lapseni joutuisi koskaan kokemaan samaa – ei mitään mitä alkoholismi tuo mukanaan… turvattomuutta, pettymyksiä pettymysten perään, pelkoa.
Raskausaika sujui hitaasti, mutta hyvin. Ultrassa meille ei suostuttu kertomaan kumpaa sukupuolta olisi tulossa – saimme itse katsoa kuvaa ja arvata. Veikkasimme poikaa ja olimme oikeassa!
En olisi millään malttanut jäädä äitiyslomalle. Ja kun neljä päivää oli mennyt yli lasketunajan kävin moikkaamassa työkavereitani.
Kun kuusi päivää oli mennyt yli, lähti synnytys käyntiin ihan itsestään.
Olin pelännyt synnyttämistä todella paljon siihen asti kunnes tulin itse raskaaksi. Mitä pidemmälle raskaus eteni sen vähemmän pelko synnytyksestä pyöri päässä. Kun itse synnytys alkoi en pelännyt mitään – elin vain hetkessä.
Synnytys eteni vauhdilla siihen asti kunnes sain spinaalipuudutuksen. Sen jälkeen supistukset loppuivat. Kun lopulta pääsin itse työhön käsiksi sitä kestikin yli 50minuuttia. Luulin, että selkäni repeää kahtia. Mieheni oli suuremmoisena tukena ja auttoi mitä pystyi, mutta vauva ei vain suostunut tulemaan. Lopulta yksi kätilö työnsi vatsan päältä vauvaa ja toinen yritti ottaa sitä edestäpäin. Täytyy myöntää, että se sattui ihan helvetisti.
Lopulta vauva oli ulkona. Terve poikavauva, joka vietiin vauhdilla pestäväksi. Sen jälkeen oli istukan vuoro ja kun se oli saatu ulos alkoi kidutus.
Spinaalipuudutus ei enää auttanut ja se mitä he laittoivat lihakseen laittoi vain pääni sekaisin, se ei vienyt kipua pois siitä kun minua ommeltiin. Tunsin joka ikisen neulan lävistyksen ja jonkin ajan jälkeen en enää pystynyt. Huusin kuin syötävä, että lopettakaa, yritin laittaa jalkoja yhteen ja anoin silmilläni apua mieheltäni, joka seisoi huoneen toisella puolella vauva sylissä täysin lamaantuneena siitä mitä tapahtuu. Lääkäri teki päätöksen jatkaa ompelua leikkaussalissa.
Minut kiidätettiin leikkaussaliin, jossa sain uuden spinaalipuudutuksen. Olin ommeltavana muistaakseni parisen tuntia ja kuulin kuinka lääkäri totesi toiselle, että synnytyssalissa oli ommeltu jotain vikaan.
Kun pääsin heräämöstä näin pienen vauvani ja mieheni, joka ei ollut saanut mitään tietoa siitä onko minulla kaikki hyvin ja miksi kestää niin kauan.
Kaikesta huolimatta päällimmäisenä minulla oli hyvä fiilis itse synnytyksestä, siis tapahtumat lapsen syntymään asti. Olin sitä mieltä, että olisin voinut synnyttää uudelleen… ainakin siihen asti kunnes puudutus loppui.
Synnytyksessä mukana ollut kätiöni totesi lähtöpäivänä, että ei huolta seuraava on varmasti tyttö ja pienempi – ei ollut.
Puudutuksen loppumisen jälkeen kivut olivat aivan mielettömät. Pyysin sairaalassa monta kertaa että haavat olisi tarkistettu ja kyllä ne tarkistettiinkin ja sanottiin vain kaiken olevan hyvin.
En pystynyt istumaan kunnolla edes kolmen päivän päästä kun lähdin sairaalasta kotiin.
Muutaman päivän kotiin pääsemisen jälkeen en päässyt kipujen takia vessan pöntöltä ylös omin avuin. Jos seisoin hetkenkin pidempään kipu yltyi niin suureksi etten pystynyt enää seisomaan. Koko ajan oli kiristävä olo alapäässä ja tuntui kuin siellä olisi koko matkalla hiekkapaperia.
Pyysin lääkäriä tarkistamaan myös minut kun vein vauvan ensimmäistä kertaa lääkäriin. Tulehdus ja antibiootit. Kolmen kuukauden aikana söin kolme eri antibioottikuuria. Tilanne ei parantunut mihinkään.
Kun olin lopputarkastuksessa lääkäri totesi ”ettei ole oikein tyytyväinen siihen miten minut oli ommeltu”. Kuulemma siinä kohtaa missä pitäisi olla vain yksi aukko, olikin kaksi(!!)
Sain siis lähetteen eteenpäin, olikohan se gynekologian ylilääkärille. Hän laittoi minut eteenpäin korjausleikkaukseen, mikä oli kuukauden kuluttua.
En usko, että monikaan ystävistäni tai työkavereistani (jotka tapasin kolme kuukautta synnytyksestä firman juhlissa, joihin osallistuin) huomasi kuinka kovat kivut minulla oli ja kuinka epämukavaa istuminen, seisominen ja käveleminen oli.
Jälkikäteen kun olen katsonut kuvia tuolta ajalta näen kasvoissani tuskan ja kivun. Kuitenkin olin jo heti kotiin päästyä päättänyt etten antaisi kivun häiritä vaan hoitaisin vauvaa ja olisin iloinen – en halunnut näyttää vauvalle kuinka paljon tämän äiti oikeasti kärsi, olinhan kuitenkin niin onnellinen omasta pienestä vauvastani.
Neljä kuukautta synnytyksestä ja uusi leikkaus. Leikkaava lääkäri selitti ennen leikkausta kuinka hän avaa välilihan ompeleen ja laittaa sen uudelleen kunnolla kiinni. Pääsisin vielä samana päivänä takaisin kotiin.
Mutta kun leikkaus alkoi suunnitelmat muuttuivat. En muista enää mitä leikkaava lääkäri sanoi, muistan sen äänen painon ja sen, ettei leikkaus ollutkaan ihan sitä mitä hän oli luullut tai minkä käsityksen hän oli saanut. Samaan aikaan hoitaja vieressäni silitti kättäni ja sanoi empaattisesti, että olen ollut varmaan todella kipeä.
Leikkauksen jälkeen leikkaava lääkäri tuli kertomaan, että nyt värkkini näyttää siltä miltä sen pitäisikin näyttää, mutta joudun jäämään yöksi sairaalaan, koska leikkaus oli suurempi kuin hän oletti.
Kuukausi meni toipumisessa ja sitten olin kunnossa. Kiristävä ja hiekkapaperi tunne oli poissa. Mutta tilalle oli tullut aivan uusi tuntemus. Kun pierasin tuntui se toisinaan tulevan aivan väärästä suunnasta ulos – siis edestä päin!
Lopputarkastuksessa puhuin siitä ja papereihin kirjattiin, että potilas kuvittelee, ei siis mahdollista. No kuvittelee tai ei, ääni on erilainen ja sen ilman tuntee. Myös mieheni ja äitini kuuli eron.
Tuntui uskomattomalta suorastaan kohtalon ivalta, että olin selvinnyt e-pillereiden aiheuttamasta pelosta seksiä kohtaan ja nyt jouduin taistelemaan jälleen kerran samassa kategoriassa.. Sen jälkeen kun on ensin revennyt ja ommeltu ja sitten uudestaan leikattu auki ja ommeltu ei luottamus omaan kehon toimintaan ole ihan huipussaan.
Jos aikaisemmin pelkäsin olevani epänormaali (seksin sattuminen), nyt tunsin täysin olevani pilalla – alapäästä kuin Frankensteinin morsian.
