(17.02.2012 – 18:15)
En voinut uskoa korviani… alkoi itkettää – voiko tämä oikeasti olla totta, että saisin sittenkin oman pienen tytön!
Ultraaja sanoi, ettei voi olla tietenkään 100% varma, mutta hyvin varmalta vaikuttaa. Tytöillä kun näkyy häpyhuulilla kinaa eli näkyy valkoisena kuvissa, mitä taasen ei pojilla näy.
Olin niin onnellinen uutisesta ja samalla iski kamala pelko – mitä jos jokin menee pieleen? Mitä jos menetän tämän vauvan – se olisi niin julmaa kohtalon pilaa. Voiko elämä oikeasti hymyillä minulle??
Oli huvittavaa huomata ihmisten reagointi tyttövauva uutiseemme. Aivan kuin perhe, jossa on kaksi poikaa (tai kaksi tyttöä) odotettaisiin yrittävän vielä kerran, jotta tulisi toista sukupuolta edustava perheenjäsen.
Se on jotenkin ristiriitaista. Kun odotat vauvaa et saisi toivoa muuta kuin että vauva olisi terve. Mutta jos sinulla on jo enemmän kuin yksi samaa sukupuolta niin sinun odotetaan yrittävän kuitenkin sitä toistakin sukupuolta – mutta et saa kuitenkaan toivoa tiettyä sukupuolta tai ainakaan puhua siitä ääneen.
Oli ihanaa suunnitella pienelle tyttövauvalleni pinnasänky tekstiilejä ja ne vauvan vaatteet! Vihdoinkin saisi pukea jotain muuta kuin sinistä, ruskeaa tai oranssia t-paitaa ja housuja!
Raskaus sujui mukavasti, vaikka henkisesti olin järkyttävän herkkä. Jopa sellaiset leffat, mitkä eivät ennen olleet itkettäneet saivat nyt itkemään niin että kyyneleet vain valuivat! Auton rattiin meinasin edelleen nukahtaa harvase päivä työmatkalla. Näin jälkikäteen ajatellen on ihme, etten joutunut onnettomuuteen ja äärimmäisen tyhmää, etten puhunut asiasta neuvolassa tai en ottanut sairaslomaa. Mutta en halunnut luovuttaa, halusin taistella loppuun asti.
Kotona minulla oli kaksi aivan ihanan hurmaavaa poikaa, joille olin niin tärkeä, ja ihana, rakastava mies, mutta töissä… Työpaikassa, jossa ennen ensimmäistä lasta olin tuntenut oloni tärkeäksi, yhteisöön kuuluvaksi, arvostetuksi ja pidetyksi ja ennen kaikkea tuntenut itseni hyväksi myyjäksi, nyt olin pohjasakkaa. Pomot eivät edelleenkään puhuneet minulle tai edes moikanneet, olin heidän silmissään aivan turha ja pelkkä painolasti, josta olisi pitänyt päästä eroon. Olin itseeni äärimmäisen pettynyt, olin pettynyt siihen, että olin ollut niin väärässä pomoni suhteen. Miten olin voinut pitää tätä useamman vuoden niin hyvänä ihmisenä ja pomona? Kuinka olin voinut olla niin väärässä? Vai oliko hän muuttunut ensimmäisen äitiyslomani aikana?
Ennen kaikkea olin pettynyt ja hämilläni siitä kuinka olin voinut menettää täysin taitoni myyjänä! Lopulta aloin vihaamaan työtä, jota ennen rakastin. Vihasin suurinta osaa ihmisiä siellä ja ennen kaikkea vihasin pomojani.
Ennen äitiyslomalle lähtöä kolme ihmistä irtisanoi itsensä, yksi vanhempi myyjä ja kaksi uudempaa. Aloin näkemään selkein silmin kuinka tulehtunut tuo työyhteisö oli, vaikka ulospäin kaikki näytti olevan jotain ihan muuta.
Viiminen päivä töissä.
Enää en odottanut, että minua muistettaisiin edes kortilla.
Olin siis todella yllättynyt kun yksi uusimmista työntekijöistä kävi hakemassa minut kahville ja siellä odotti kakkukahvit. Tämä henkilö antoi pienen kassin, jossa oli somia vauvan vaatteita ja kortti, missä oli ihmisten nimmareita.
Loppu vaiheessa pomo tuli käväisemään ja hänen viimeiset sanansa olivat:”Nythän sulla on taas aikaa miettiä haluatko tehdä näitä hommia”.
Vastasin siihen, että ”niinhän mulla on”.
Voit vain kuvitella kuinka ihanaa oli lyödä tuon firman ovi takana kiinni – ainakaan vuoteen ei tarvitsisi edes ajatella paluuta tuonne helvettiin!
