En enää muista mistä sen luin tai mistä sen kuulin. Ehkä se oli jostain elokuvasta, jotenkin se liittyi nyrkkeilyyn. Muistan että siinä valmentaja kysyi nyrkkeilijältä näin vapaasti käännettynä:”Haluatko sinä, että sinut muistetaan siitä, että jäit maahan? Vai haluatko, että sinut muistetaan siitä, että nousit uudelleen ja uudelleen ylös?”.
Tuo lausahdus kolahti, se olisi uusi mantrani. Kumpi haluaisin olla? Tiesin, että haluaisin olla se joka nousee ylös uudelleen ja uudelleen. En halua luovuttaa. Jos olisin luovuttanut mieheni suhteen silloin kun meillä oli vaikeaa ei minulla olisi nyt näitä ihania lapsia. Luovuttaminen ei koskaan kannata.
Haluaisin uskoa siihen, että kaikella on tarkoituksensa, vaikkei syytä voi aina nähdä eikä ymmärtää.
Päätin, että töihin en palaisi lyötynä, häviäjänä enkä olemassa oloani anteeksipyytävänä. Päätin, että enää en yrittäisi ystävystyä työkavereitteni kanssa – he olisivat minulle vain työkavereita. En pettyisi pomoihini, koska suoraan sanoen, kuinka monta kertaa voi samaan ihmiseen pettyä? Tällä kertaa tietäisin minne olisin palaamassa, joten enää en odottaisi että asiat olisivat muuttuneet parempaan.
Tämä olisi tavallaan kuin peliä. Vastapuoli eli pomot yrittäisivät pelata mahdollisimman paljon omaan pussiin ja minun pitäisi tietysti pitää huoli itsestäni. Olisin iloinen kaikille, jopa niille, joille tekisi mieli sanoa suorat sanat. Kätkisin todelliset ajatukseni ja tunteeni – yrittäisin taktikoida parhaani mukaan.
Töissä ollessani en murehtisi pilalle mennyttä vatsaani, keskittyisin vain työhöni.
Yrittäisin vielä kerran onnistua työssäni ja heti jos pienikin vitutus iskisi hakisin samantien toista työtä.
Olisi siis aika nousta kanveesista ylös…
