(20.02.2012 – 11:31)
Huomaan, että mitä lähemmäksi pääsen tätä päivää ja asioita, jotka tällä hetkellä ahdistavat, sitä vaikeampaa on niistä kirjoittaa.
Mutta jos jotain ikävää niin joskus jotain hyvääkin. On jännä huomata, että edes joskus asiat ratkeavat kuin itsestään.
Kirjoitin aikaisemmin, että murehdin sitä kuinka meidän autoon mahtuisi kolmen alle kouluikäisen turvaistuimet ja pelkäsin, ettei meillä olisi varaa vaihtaa sitä tilavampaan. Kuin ihmeen kaupalla saimme vaihdettua autoa ja turvaistuimet mahtuivat hienosti sinne!
Oli uskamatonta huomata, että tälläkin kertaa jouduin perustelemaan sektio päätöstäni aina sairaalassa asioidessani.
Halusin, että minulle tehtäisiin sterilisaatio sektion yhteydessä, ja sen saaminen olikin ihan läpihuuto juttu.
Toki hieman pelotti se, että jos meille ei tulekaan tyttöä niin sterilisaation jälkeen se on ainakin mahdotonta. Toisaalta tuntui siltä, etten kestäisi enää yhtään raskautta. Edelleen torkahtelin rattiin ja jo ennen raskauden puolta väliä selkä alkoi vihoittelemaan issiaksen muodossa.
Edellinen raskaus oli jättänyt vatsalihakset raolleen ja en uskonut asian paranevan tämän kolmannenkaan raskauden jälkeen. Ehkäisypillerit tai renkaat kun eivät minulle sopineet niin sterilisaatio tuntui luontevalta ehkäisykeinolta.
Samalla kun juttelin leikkaavan lääkärin kanssa sterilisaatiosta niin hän lupasi laittaa pari noppi(?) ommelta vatsalihaksiini, jos vaikka niiden avulla ne löytäisivät toisensa – eivät löytäneet.
Sektio päivä oli sovittu ja tällä kertaa jännitin kyllä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta meidän tyttö päättikin oman syntymäpäivänsä, sillä vuorokautta aikaisemmin heräsin aamuyöstä vatsakipuun. Kävin vessassa ja ihmettelin, että mikähän mun vatsaan nyt tuli. Menin takaisin nukkumaan, muttei nukkumisesta tullut mitään. Sitten välähti – voisiko nämä olla supistuksia?!
Toki ensimmäisen kohdalla oli ollut supistuksia, mutta toisen kohdalla ei, koska synnytys ei ollut alkanut vielä sinä päivänä kun sektio tehtiin.
Supistukset tulivat kymmenen minuutin välein ja voimistuivat voimistumistaan. Herätin mieheni ja soitin sairaalaan. Sieltä ohjeistettiin seuraamaan 1-2tuntia(!!)
En voinut uskoa korviani. Pakkasimme samantien pojat autoon ja lähdimme viemään heitä mummille ja me suuntasimme suoraan sairaalaan.
Sairaalassa laittoivat seurantaan. Puolen tunnin kuluttua tuli kätilö sanomaan, että synnytys on alkanut ja nyt suunniteltu sektioni muuttuikin kiireelliseksi sektioksi. Onneksi en jäänyt kotiin odottamaan!
Ei muuta kuin ikävämpääkin ikävämpi katetri laitettiin ja sitten se neulahässäkkä tuohon käteen. Sitä laitettiinkin useamman kerran kun oli suonet häviksissä ja ei muuta kuin leikkaussaliin. Mieheni oli mukana ja rauhoitteli minua. Leikkaus alkoi ja olin tuntevani jotain… jotain mitä ei ollut tuntunut edellisellä kerralla, se ei ollut varsinaisesti kipua, mutta jotain. Leikkaava lääkäri ei halunnut ottaa riskiä, joten minut nukutettiin. Olin siitä aika kiitollinen, olin niittäin niin väsynyt.
Seuraava muistikuva oli kun heräsin heräämössä. Kuulin, että leikkaus oli onnistunut, samoin sterilisaatio ja että olin saanut tytön!!
Pian mieheni tulikin heräämöön rullaten pientä vauvan petiä mukanaan ja hän sanoi, että hänellä olisi minulle yllätys!
Hän nosti pienen pienen vauvan syliinsä ja poisti tämän hatun. Alta paljastui suloinen pieni vauva, jolla oli hyvin tummat ja tuuheat hiukset!!
Pojat olivat olleet ihan vaaleita ja hyvin vähän hiuksia syntyessään.
Tuntui kuin olisin saanut rauhan sydämeeni. Kaikki ne katkeratkin tunteet siitä, etten ollut saanut omaa tyttöäni olivat poissa – olin vain ikionnellinen.
Edellisellä kerralla olin päässyt ylös sängystä jo samana iltana, mutta tällä kertaa en. Hoitaja lupasi, että pääsisin aamupalan jälkeen. Koko yö oli aivan tuskaa. Katetri oli edelleen päällä enkä pystynyt liikkumaan yhtään. Oli kuuma kesä ja huone oli sen mukainen. Muoviset alustat tuntuivat liimautuvan ihoon. Olo oli likainen, hyvin epämiellyttävä ja kipeä. En pystynyt yöllä kunnolla nukkumaan. Laskin tunteja aamupalaan. Kun aamupala tuli pyysin lupaa nousta. Mutta lupaa ei tullut, koska henkilökuntaa oli liian vähän. Olisi pitänyt odottaa vielä reilun tunnin.
Olin niin kypsä kuin vain voi olla. Vauvaa hoitajat toivat vähän väliä rinnalle, mutta lopulta itselläni paloi pinna. Sanoin, että vauvaa en ota kertaakaan rinnalle ennenkuin pääsen itse nousemaan ylös ja suihkuun. Tähän hoitaja tokaisi, että jos reippaasti käyt niin hän jää tähän vahtimaan.
Te jotka olette käyneet läpi sektion tiedätte, että se ensimmäinen nousu on se vaikein ja kivuliain ja sitä ei ihan hetkessä tehdä. Vaikka ekalla kerralla tuo nousu oli ollut todella kivulias ja epämiellyttävä niin nyt paikalla makoilu kuumassa huoneessa oli paljon pahempaa, joten ”sutjakkaasti” nousin ylös ja köpöttelin suihkuun, ja pääsin vihdoin ja viimein katetrista eroon.
Sektiosta toipuminen meni aikalailla samalla tavalla kuin aikaisemmin. Tosin kuuma kesä meinasi vähän tulehduttaa pientä osaa sektio haavasta.
Mutta se vatsa! Se oli iso pallo tuossa edessä, kuukausia meni ja piikuhiljaa se alkoi vähän pienentyä ainakin navan alta, tai oikeastaan se alkoi roikkua!! Sitä ei ollut tapahtunut edellisellä kerralla.
Olin saanut kauan kaipaamani tyttö vauvan, olin saanut ihanat pojat ja ymmärtäväisen ja rakastavan miehenkin, mutta itsetunto romahti totaalisesti ja itseinho valtasi mielen.
