(05.02.2012 – 15:56)
Minä kuuluin niihin, joiden ei koskaan pitänyt haluta lapsia…. miten ironiselta se nyt kuulostaakaan näin kolmen lapsen jälkeen!
Muistan nuorena voineeni lähes pahoin, kun äitini kertoi synnytyksestäni. Minulla ei ollut pikku sisaruksia ja muutenkin tunsin olevani kuin kala kuivalla maalla lasten kanssa.
Kun eräs tuttu antoi pienen vauvansa minulle hetkeksi, en osannut tehdä muuta kuin pitää vauvaa siinä asennossa kun se minulle annettiin. Kun käteni alkoivat väsymään, annoin vauvan heti takaisin.
Ajatus kotiin jäämisestä vauvan kanssa tuntui kuin vankeusrangaistukselta.
Olin hoikemmassa ja paremmassa kunossa kuin koskaan. Olin tyytyväinen siihen minkälaista elämää elin. Kävin paljon tanssimassa, olin täydellisen onnellinen työyhteisöstä missä sain tehdä työtä mitä rakastin ja mikä parasta vihdoinkin alkoi tuntua siltä, että olimme poikaystäväni kanssa voittaneet meille annetut vastoinkäymiset.
Sitä en pystynyt ymmärtämään miksi kavereiden uutiset raskauksista ja myöhemmin vauvoista tuntuivat kuin tikarin iskulta sydämessäni(!)
Olin 29-vuotias kun tajusin, että se tikari oli biologinen kelloni!
Muistan poikaystäväni kysyneen kerran mitä oikein pelkään. Vastaukseni taisi olla, että synnytystä.
Muutama kuukausi tuosta kysymyksestä olin raskaana ja odotin meidän esikoista.
