(10.02.2012 – 00:1)
Olen monesti miettinyt sitä miten ihminen voi muuttua yhdessä yössä aivan toiseksi.
Kun olin saanut vauvani vihdoin ja viimein syliini en pelännyt käsitellä sitä laisinkaan. Parin päivän päästä kun pystyin kävelemään ruokalaan menin sinne jo vauva sylissä. Kerran sairaalassa söin jopa samalla kun pidin vauvaa sylissä! Mielestäni se on jo aika hieno suoritus tytöltä, joka aikaisemmin jähmettyi täysin jos joku antoi vauvan tämän syliin!
Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa meni loppujen lopuksi todella nopeasti ja alkoi tulla aika palata töihin ja ”normaaliin” elämään. Olin sekä innoissani töihin paluusta – olinhan pitänyt työpaikastani ja työstä niin kovasti, mutta toisaalta takaisin paluu myös jännitti. Pelkäsin noloja tilanteita, jos en pystyisikään kontrolloimaan paukkuja. En ollut edlleenkään täysin sinut kroppani suhteen, jossa raskauskilot tuntuivat kovasti viihtyvän ainakin ne viimeiset viisi. Toisaalta kova vauvakuume oli nostanut päätään, mietin jo kovin milloin voisimme aloittaa yrittämisen – milloin olisi hyvä hetki saada pojallemme sisko tai veli! Emme kyllä olleet vielä pahemmin edes yrittäneet seksiä synnytyksen jälkeen ja se suorastaan hirvitti. Mutta kärsivällisesti jaksoimme ja uskalsimme yrittää ja vuoden kuluttua synnytyksestä uskalsin luottaa kehooni jälleen ja asiat alkoivat sujumaan.
Mieheni aloitti uuden työn, mikä sisälsi matkustamista 5 päivää viikossa. En ollut kovinkaan innoissani asiasta, koska sehän teki minusta käytännössä yksinhuoltajan. Sovin työnantajani kanssa, että tekisin lyhennettyä päivää. Pian huomasin, ettei se oikein toiminut, joten muutin sen lyhyeksi viikoksi. Oli rankkaa hoitaa työ ja tulla iltasella päiväkotiin hakemaan lapsi ja siitä sitten koiran kanssa kävelylle ja iltapalat ja vuoden ikäinen lapsi nukkumaan ja aamulla sama rumba uudestaan ja tehdä se kaikki yksin. Tuntui, että elämä oli muuttunut tukka putkella juoksemiseksi.
Mutta olinhan saanut sosiaalisen elämäni takaisin – tai niin luulin.
Sillä välin kun olin ollut äitiyslomalla oli työpaikallani tapahtunut muutoksia. Kaksi hyvää työkaveria oli lähtenyt pois, toinen oli lähtenyt itse ja toinen oli potkittu pois. Huomasin pian, että olin jäänyt kaikkien kuppikuntien ulkopuolelle. En ollut sitä ennen tajunnut kuinka kuppikuntainen tuo työyhteisö oli. Olihan minulla ollut aivan oma kuppikuntani. Siellä oli pojille omansa, äidit ja sinkut olivat omissa ”hiekkalaatikoissaan”. Olin ennen kuulunut ”sinkkuihin”, mutta pian huomasin, ettei seurani heille kelvannut. Räikein tapaus oli kun kysyin heiltä olivatko he menossa syömään, että voisin tulla mukaan. He sanoivat, etteivät ole menossa,kuitenkin tapasin heidät ruokalassa vain vartti tunnin kysymykseni jälkeen.
Pian en enää kysynyt vaan söin evääni yksin.
En ole niitä henkilöitä, jotka lörpöttelevät paljon lapsistaan tai koiristaan. Vaikka rakastankin lapsiani hurjasti niin osaan myös puhua muista aiheista.
Pikkuhiljaa aloin kohtaamaan ihan selkeää työpaikkakiusaamistakin erään työkaverini taholta, joka oli aloittanut vähän ennen kuin jäin äitiyslomalle. Päivä päivältä viihdyin huonommin työpaikassa, josta en ollut malttanut lähteä edes äitiyslomalle.
Mutta olihan minulla edelleen niin hyvä pomo tai niin ajattelin kunnes tämä yritti maksaa minulle äitiysloman aikaisesta lomapalkasta vain pohjapalkkaa vaikka hänen olisi pitänyt maksaa myös keskimääräiset provikat ja bonukset useamman vuoden keskiarvoista. Kävin taistelun asiasta kunnes maksu meni enemmän niinkuin sen kuului mennä. Mutta sen jälkeen jouduin mustalle listalle.
Nyt tiedän miltä linnusta tuntuu kun se ammutaan alas kesken lennon.
Kun aloitin työt vuoden äitiyslomalla olon jälkeen puhkuin itseluottamusta ja tarmoa. Halusin myydä yhtä hyvin kuin aikaisemmin ja olin varma että pystyisin siihen. Mutta muistan ikuisesti sen ilmeen ja ne vähättelevät sanat:”Aiotko todellakin myydä yhtä hyvin”. Muistan myös kun olin saanut hyvän viikon, kuinka se kuitattiin sillä, ettei tuollainen myynti enää ollut mitään. Samaa vähättelyä sai muutama muukin kuulla.
Huomasin pian kuinka huono vointiseksi tuo työyhteisö oli muuttunut – kaikki valittivat toistensa/ pomojen seläntakana. Ja osa mieliskeli pomoja minkä kerkesivät.
Aloin seurata ja huomasin kuinka pomo oli selkeästi kerännyt oman hovin ympärilleen ja he saivat niitä parempia asiakkaita, meille muille eli minä ja uudet saivat jämät. Sitten näitä muutaman henkilön myyntejä ylistettiin taivaisiin ja sama oravan pyörä pyöri ja pyöri.
Panin merkille myös sen, että 7 henkilöstä minä olin ainut, jota ei oltu muistettu minkäänlaisella lahjalla tai edes kortilla kun olin jäänyt äitiyslomalle eikä edes kun palasin takaisin. Muut joita oli muistettu ja joita muistettin kun olin palannut takaisin äitiyslomalta olivat miehiä.
Oli vuosi 2007 ja taantuma teki tuloaan. En tiedä kuinka paljon se vaikutti vai johtuiko kaikki tästä ylösalaisin menneestä työyhteisöstä, mutta en saanut myytyä. Myyntini romahti ja reippaasti. Pian tuntui siltä, että olen menettänyt otteeni täysin.
Samaan aikaan taloudellisesti olimme todella ahtaalla, koska provikkapalkkaisena palkka pyöri koko ajan niin alhaalla, ettemme enää pärjänneet. Tarhamaksut, lapsen vakuutusmaksut, bensat… – pian olimme visa kierteessä. Alkoi pelottaa, ettei meillä olisi enää varaa siihen toiseen lapseen.
Päätimme kuitenkin uhmata kohtaloa ja aloittaa yrittämisen. Mutta mitään ei tapahtunut. Lasta ei vain kuulunut.
Tuntui siltä kuin ympärilläni olisi ollut sankka sumu. Olin ansassa siinä keskellä seurana vain lukuisat pettymykset ja epävarmuus tulevaisuudesta. Ahdistus oli valtava. Kunnes näin elokuvan The MIst.
Se on periaatteessa kauhuleffa, mutta siinä on hyvin voimakas sanoma: Älä luovuta.
Lyhyesti kerrottuna siinä ryhmä kyläläisiä telkeää itsensä kauppaan kun sankka sumu nousee ja se joka uskaltautuu sinne sumuun joutuu järkyttävän kokoisten olioiden uhreiksi. Elokuvassa seurataan mm. naista, jonka lapsi/lapset (en muista tarkkaan) on jäänyt kotiin ja tämä päättää lähteä kaupasta sumun läpi hakemaan lapsensa kaikkien varoituksista huolimatta. Samalla seurataan isää ja poikaa ja toista aikuista, jotka loppujen lopuksi pääsevät autolla lähtemään pois kaupasta, mutta jos oikein muistan niin bensa loppuu kesken ja kaikkialla on vain sumua minkä läpi he eivät näe, muuta kuin valtavan kokoisia olioita, jotka tappavat surutta ne jotka niiden tielle osuu. Heillä on pyssy mukana, joten pojan nukkuessa isä ampuu ensin poikansa, sitten toisen aikuisen yhteisestä päätöksestä. Panoksia oli muistaakseni vain kaksi. Mies astuu ulos autosta ja lähtee kävelemään ja valmistautuu kohtaamaan tuhonsa, kunnes pikku hiljaa sankka sumu hälvenee ja hän näkee kuinka armeijan koneet tuhoavat olioita ja kuinka äiti, joka oli lähtenyt kaupasta lapsensa luokse muiden varoituksia kuuntelematta oli nyt turvassa armeijan kuljetusautossa lapsensa kanssa.
Kun tunnen olevani jälleen sankan sumun ympäröimänä vien ajatukseni tuohon elokuvaan ja siihen ajatukseen että luovuttaa ei saa. Vaikka nyt tuntuu siltä, ettei ikävästä tilanteesta ole ulospääsyä voi ratkaisu olla aivan nenän edessä. On vain taisteltava.
Näin minäkin tein. Menin puhumaan pomolleni ja sain kuin sainkin puhuttua itseleni kuukausipalkan. Ei kovin hyvän, mutta ainakin sillä pärjäisimme paljon paremmin.
Ei mennyt kuin kuukausi kun raskaustesti näytti kahta viivaa, hyvin haaleaa sellaista. Elämä tuntui taas hieman hymyilevän.
