(12.02.2012 – 21:26)
Olin siis kahden pienen ( vain pari vuotta välissä) poikalapsen äiti. Olin vain hieman päälle 30-vuotta tuolloin.
Ennen lapsia olin pitänyt kovasti huolta kehostani, olin tarkka siitä mitä söin ja kävin punttisalilla ja tanssin, olin todella hoikassa kunnossa. Kun esikoinen tuli, tuli myös hirveä nälkä. Tuntui että olisin voinut syödä koko ajan ja koska halusin imetyksen onnistuvan, söin aina kun nälkä oli. Heti kun kivut antoivat myöden aloin tekemään pitkiä kävelylenkkejä ja imetyksen loputtua aloin katsomaan vähän tarkemmin mitä suuhuni laitoin.
Vaikka ensimmäisen raskauden jälkeen olinkin saanut useamman kilon olin edelleen painoindeksin mukaan ihan normaalipainoinen. Tuskailin kyllä kun ylimääräiset kilot eivät vain karisseet minnekään. Toisaalta tiesin, että halusin toisen lapsen, joten yritin olla stressaamatta. Kuitenkin halusin olla se äiti, joka huolehtii edes jonkin verran omasta ulkonäöstään.
Toista odotellessani neuvolan täti naureskeli vatsalleni, koska näytti siltä kuin siinä ei paljoakaan olisi rasvakerrosta ollut, koska vauvan liikkeet näkyivät niin hyvin. Hän vielä sanoi, että tämä vatsa häviää kyllä hetkessä – ei hävinnyt.
Ihmettelin, että vatsa oli tuosta navan yläpuolelta sellainen pieni pallo. Aivan kuin olisin ollut raskaana edelleen. Ja napa oli ulospäin, eikä koskaan palautunut takaisin. Vaatteet kun puki päälle tuo pallo hukkui niihin aika hyvin. Mutta sen olemassaolo ahdisti suunnattomasti. Vaikka olinkin nauttinut raskaana olosta, en halunnut että näyttäisin siltä lopun elämäni! Aika kului ja pallo ei liikkunut vatsasta mihinkään. Liikuin, söin terveellisesti, mutta paino ei mennyt mihinkään ja vatsa oli ja pysyi.
Oma keho ahdisti, ja jo puolessa väliä äitiyslomaa alkoi töihin paluukin ahdistaa. Tiesin kokemuksesta kuinka nopeasti aika osaaa lentää juuri silloin kun haluaisi sen pysähtyvän. Tuntui kuin olisin istunut aikapommin päällä. Pelkäsin hukkuvani uudestaan siihen sumuun, josta kerroin aikaisemmin.
Mutta kohta olisi aika palata takaisin työpaikkaan, jossa olin voinut niin huonosti. Olisin ehkä voinut hakea jotain muutakin työtä, mutta en keksinyt mitä. Halusin myös edelleen jatkaa lyhennettyä työviikkoa ja toisaalta inhosin työn hakemista ylikaiken, en halunnut uhrata äitiyslomaani sellaiseen.
Kuten pelkäsin vuoden kestänyt äitiysloma meni nopeammin ohi kuin se ensimmäinen, ja päivä tuli, jolloin oli palattava takaisin töihin.
