(16.02.2012 – 22:41)
Miljoona kysymystä alkoi pyörimään päässäni sen jälkeen kun olin tehnyt raskaustestin: Miten tämä voi olla mahdollista? Eihän me edes yrittämällä yritetty! Miten me saadaan vaihdettua auto isompaan – nykyiseen autoon ei ikinä mahtuisi kolme alle kouluikäisen lapsen turvaistuinta. Miten me mahdutaan kaikki viisi henkilöä meidän kolmioon? Miten kerron töissä vain vajaa puoli vuotta töiden aloittamisen jälkeen, että olisin raskaana – TAAS! Ja ennen kaikkea miten mieheni reagoisi tähän uutiseen??
Täytyy sanoa, ettei uutinen saanut aikaan samanlaista liikuttuneisuutta kuin edellisellä kerralla. Hetken ajan mieheni vain tuijotti seinää. Hänkin mietti noita samoja kysymyksiä kuin minäkin.
Koko raskaus tuntui niin epätodelliselta. En voinut pahoin, vatsa oli jo valmiiksi sen näköinen kuin olisin ollut raskaana (tosin paljon löysempi paketti). Vaikka neuvolassa nähtiin ultralla pieni ihmisen alku niin raskaus ei muuttunut siitä todellisemmaksi. Olin salaa haaveillut kolmannesta lapsesta, mutta huonon taloudellisen tilanteen takia olin päättänyt jättää sen pelkäksi haaveeksi.
Kun lopulta kerroin asiasta pomolle, tuntui siltä kuin olisi pitänyt lopussa huutaa ”APRILLIA APRILLIA”. Pomo totes vain, että ollaanhan me jo totuttu näihin sun äitiyslomiin.
Sen jälkeen muutuin työpaikalla pikkuhiljaa näkymättömäksi.
Pomot eivät enää moikanneet, yksi vanha työkaverikin, joka joskus oli ollut ihastunut minuun käänsi selkänsä ja lopetti puhumisen minulle. Tuntui että olin loppujen lopuksi kaikille näkymätön paitsi kolmelle neljälle uudemmalle työkaverille, joista kaksi lähti pois vähän ennenkuin jäin äitiyslomalle.
Töissä olo oli henkisesti todella raskasta ja yksinäistä.
Joka päivä kuitenkin ajoin sitkeästi töihin ja sieltä pois vaikka meinasin torkahdella useita kertoja matkalla. Hemoglobiini tippui rajusti, mikä aiheutti tämän väsymyksen. Olin myös todella itkuherkkä.
Murehdin kovasti sitä miten reagoisin tietoon, että meille olisi tulossa kolmas poika. Toivo omasta tytöstä kun oli taas herännyt eloon. Eikä se tunne ollut pelkkää toivoa vaan kun koko olemuksella kaipaa jotain niin kovasti, että melkein voi huonosti. Niin paljon toivoin omaa tyttöä. Pelkäsin rakenneultraa – mitä jos vauvalla on tällä kertaa jotain pielessä? MItä jos joudun hautaamaan haaveen omasta tytöstä jälleen kerran? Mitä jos en saa kokea vastaavanlaista yhtenäisyyden tunnetta kuten mieheni eräänä iltana kun esikoinen oli tullut tämän kainaloon ja kysynyt tältä, että eivätkö he olekin poikia?
Pystyin sen pienen hetken ymmärtämään miltä mahtaa tuntua naisesta joka kaipaa omaa lasta sitä saamatta. Jälleen tuli mieleeni eräs työkaverini, jonka tilanne oli tämä ja nyt hän oli eronnut miehestään äitiyslomani aikana. Aloin tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että murehdin jälleen asiaa, mikä loppujen lopuksi ei ole niin tärkeää.
Kiitos hyvän neuvolantädin pääsin jälleen kerran purkaamaan sydäntäni psykologille. Yritin varautua kaikintavoin siihen, että olisin kolmen pojan äiti. Halusin ehdottomasti tietää etukäteen, jotta voisin käsitellä tiedosta tulevat tunteet, mitä ne sitten olisivat olleetkin, etukäteen.
Sain myös lääkäritarkastuksessa kuulla, että vatsalihakseni olisivat noin 5 senttiä erillään. Tämä siis aivan raskauden alussa. Ja että ne tuskin menevät omin avuin kiinni kolmannen raskauden jälkeen. Tulisin siis näyttämään siltä kuin olisin raskaana tai että minulla olisi ”kaljamaha” (olen absolutisti) lopun elämäni. Tämä tieto oli musertava. Minulla ei olisi ikinä rahaa leikkaukseen yksityisellä puolella. Tuntui niin epäreilulta, että on joutunut kokemaan rankan alatiesynnytyksen, josta on jäänyt lopun elämää vaivaava pierujen karkailu ja sitten vielä tämä!
Vatsa kasvoi ja alkoi muistuttaa raskausvatsaa ja kun aloin tuntemaan vauvan liikkeitä, pääsin itsekin mukaan tähän raskauteen.
Rakenneultra päivä koitti ja saimme saman ultraajan kuin edellisillä kerroilla. Vauvalla oli kaikki hyvin ja lopulta saimme uutisen sukupuolesta…
