(12.02.2012 – 21:10)
En jännittänyt alatiesynnytystäkään niin paljon kuin sektiota. Mutta se varmaan johtui siitä, että silloin oli supistukset ym. kivut, joiden kanssa eli siinä hetkessä, joten ei ehtinyt pelätä tulevaa.
Meillä isukki pääsi mukaan leikkaussaliin ja tuntui hassulta saada pieni vauva ilman omaa työpanosta. Ja miten suloinen poikavauva se olikin. Olin ollut niin oikeassa – rakkaus leimahti samantien kuin näin pikku prinssini. En olisi voinut kuvitellakaan, että meille olisi syntynyt tyttö! Juuri tuo pieni poika oli tarkoitus tulla meille.
Olin onnellinen pienestä pojastani ja samalla tunsin syyllisyyttä siitä että olin surenut niin kovin, etten saanut tyttöä. Jos olisin saanut tytön, en olisi saanut tätä ihanaa poikaa!
Ensimmäinen nousu sektiohaavan kanssa oli yhtä tuskaa, mutta sen jälkeen joka hetki oli helpompi. Pian köpöttelin sairaalan käytäviä pitkin vauvan kera. Hoitajat ihmettelivät miten olin niin nopeasti niin hyvässä kunnossa – olihan minulla tietysti kipuja, mutta ne eivät olleet mitään verrattuna esikoisen pieleen mennen alatiesynnytyksen kipuihin. Olin henkisesti varautunut paljon pahempiin kipuihin ja kun huomasin etteivät ne olleetkaan niin pahoja, olo oli mitä mainioin.
Imetys lähti käyntiin samantien vaikeuksitta, vaikka niin kuuli juttuja, että sektio saattaa vaikeuttaa imetystä. Uskon, että henkinen fiilis on se mikä enemmän siihen vaikuttaa. Esikoisen imetys ei oikein koskaan lähtenyt kunnolla käyntiin, mutta tämän sektiolla tulleen vauvan kanssa ei ollut mitään ongelmia. Viikon imetys oli tuskaa kuten ensimmäisellä kerralla ja lopulta maitoa riitti todella hyvin ja koska poika ei oikein oppinut juomaan pullosta, imetys jatkuin päivää vaille vuoden.
Mutta kyse ei varmaankaan olisi elämästäni ellei uusi romahdus olisi odotellut jo kulman takana.
