(16.02.2012 – 21:36)
Kun toinen lapseni oli vuoden ikäinen oli minun aikani palata takaisin töihin.
Tällä kertaa tiesin mihin olin palaamassa. Mutta toivoin kuitenkin että asiat olisivat muuttuneet parempaan. Mietin, että voiko samaan ihmiseen tai samaan tilanteeseen pettyä useammin kuin kerran.
Olin aikaisemmin tehnyt virheen kun olin pitänyt työyhteisöäni vähän niinkuin perheenä. Joten pomon takinkääntö ja työyhteisön muuttuminen toisenlaiseksi oli ollut paljon rankempi kokemus minulle kuin olin edes uskaltanut myöntää.
Töihin paluu myös pelotti samasta syystä kuin ensimmäisen äitiysloman jälkeen. Mitä jos en pystyisikään hallitsemaan paukkuja – kuinka noloa se olisi, jos vahinko sattuisi?! Myös tunsin itseni niin rumaksi ja läskiksi. Vatsa oli edelleen iso pyöreä tuossa edessä ja kun vatsalihaksia kokeili jännittää niin tuntui ettei niitä tuossa keskellä edes ollutkaan! Tuntui, ettei mitkään vaatteet istuneet päälle eikä ollut oikein rahaa ostaa uusiakaan. Ja työ oli kuitenkin sellaista mikä vaati siistit vaatteet. Itsetunto nollassa.
Ensimmäiset kuukaudet olivat tuskaa, keho toimi samalla tavalla kuin aikaisemmin. Lounaan jälkeen alkoi kerääntyä ilmaa vatsaan ja se meni todella kipeäksi. Tulin siihen tulokseen, että sen oli pakko johtua jännityksestä, koska muutaman kuukauden kuluttua tilanne normalisoitui.
Oli hauska huomata, että työpaikkaani oli tullut uusia työntekijöitä, mutta pian huomasin, ettei mikään ollut muuttunut. Työyhteisö oli edelleen todella kuppikuntainen, syrjivä ja ihmisiä todella eriarvoisesti kohteleva.
Kuukauden sisällä neljä ihmistä irtisanoi itsensä. Vain yhdelle yritys järjesti läksiäiskahvit.
En ollut kovinkaan yllättynyt että palattuani äitiyslomalta minua ei jälleenkään muistettu millään ”äitiyslahjalla” eikä edes kortilla.
Satuin kerran mainitsemaan siitä yhdelle työkaverilleni. Ihmettelin vain ääneen sitä, että on aika jännä kuinka kaikkia muita miespuolisia lapsen saaneita on muistettu kortilla ja lahjalla kun ovat saaneet lapsen ja minua ei kertaakaan.
Todennäköisesti tämä työkaverini oli kertonut siitä pomolle, koska seuraavan viikon kokouksessa hän antoi 50 euron lahjakortin ja kortin, jossa oli yrityksen leima (muille annettuihin kortteihin oli jokainen itse nimensä kirjoittanut).
Työilmapiiri oli edelleen todella huono. Kaikki muut valittivat kaikesta mahdollisesta, paitsi pomon ympärilleen keräämä hovi. Työnteko tuntui yhä pelkältä seinään pään lyömiseltä – tuntui ettei kauppaa tullut vaikka mitä olisi yrittänyt.
Palkka ei riittänyt enää edes ruokaan ja bensaan – oli pakko käyttää visaa. Muutama kuukausi ja oltiin ihanassa visa kierteessä. Kuun lopussa aina maksettiin visalasku, ja taas oli vielä vähemmän rahaa ruokaan ja bensaan. Oli mukavaa joutua maksamaan täysi tarhamaksu kun tienaa juuri himpun verran yli tulorajan.
Onneksi miehelläni oli mahdollisuus tehdä ylitöitä, joista maksettiin, joten tilanne ei ollut aivan toivoton.
Sitten eräänä päivänä laskin päiviä menkkoihin ja tajusin, että ne ovat hieman myöhässä. Lähdin lounastauolla käymään kauppakeskuksessa ostamassa raskaustestin. Naureskelin itsekseni, että kuinka tyhmä olen kun laitan rahani tuollaiseen, mutta ehkä menkat ymmärtävät sitten alkaa kun näen etten ole raskaana.
Kävin tekemässä raskaustestin yleisessä vessassa ja meinasin saada kirjaimellisesti sydänkohtauksen – olin raskaana!!!
